Maanantai-illan harmonisia mietteitä on edentänyt leppoisa viikonloppu. Viikonloppuna ei ollut meillä kalenterissa muuta kuin poikien toivoma "Tin Tin" elokuvareissu ja sunnuntain iltapäiväkirkko.
Perjantain iltaruoan jälkeen alkoivat silmäni lumpsua, ja ajattelin ottaa vain pienet nokkaunet puoli kahdeksan aikaan illalla, mutta - heräsinkin vasta 09:30 lauantai-aamuna! Sama toistui lauantai-iltana, tosin heräsin jo puoli yhdeksän aikaan sunnuntaina. Uni maistui myös eilen illalla ajoissa, ja sain herätä jokseenkin virkeänä tänä aamuna.
Pohdiskelin tuossa syytä viikonlopun suuriin unenlahjoihini: Olikohan syynä parin illan myöhään valvominen, loppuviikosta alkanut kurkkukipu (joka onneksi nyt on hellittämässä), vaiko alitajuinen rentoutuminen "konttoriviikkoon", joka on ainoastaan osaston sisäinen työviikko: Ei ollenkaan testauksia, konsultointeja, keskusteluja tai kokouksia.
Lepään tässä hetkessä: Pojat pelaa korttipeliä rauhaisesti jutellen, villasukkien pehmoinen lämpö jaloissa, astianpesukoneen tasainen surina keittiössä, "Oi Herra luoksen jää nyt ilta on"-laulun seesteinen rauha, luottamus ja toivo ... tässä ja nyt.
Ehkä elämän onni koostuu juuri tästä meidän käsillä olevasta hetkestä. Ajoittain tulevan tai menneisyyden pohtiminen on tarkoituksenmukaista, mutta meidän ei tulisi antaa tulevan tai menneen kokonaan vallata tätä hetkeä - Jos odotan tulevan tuovan onnellisuutta, voin sulkea silmät tämän hetken ilonpilkahduksilta - tai jos murehdin tulevaa, voi olla että murehdin suotta, koska en tiedä aivan varmasti, mitä huominen tuo tullessaan.
Omin voimin on hankala irrottautua menneen murheista tai huomisen huolista - ajoittain ne voivat olla niin suuria, ettei ulospääsyä voi edes nähdä. Itse olen kokenut Jumalan avun, sekä kanssaihmisten tuen ja rohkaisun kantavan silloin, kun omat voimat ja neuvot ovat vähissä.
Näiden mietteiden kera, sekä levänneenä että sopivan raukeana, toivottelen rauhaisaa maananta-iltaa...
Muutama viikko sitten olin mukana lauantain seurakunnan leirillä. Iltapäivällä oli mahdollisuus osallistua erilaisiin seminaareihin, minä valitsin seminaarin joka käsitteli rukousta. Alustus-luento käsitteli lyhyesti rukousta sekä rukouksen kirkkohistoriallisia juuria. Sen jälkeen oli keskustelua 2-3 hengen ryhmissä, joissa sai pohdiskella seuraavia kysymyksiä:
- Miksi minä rukoilen?
- Milloin rukoilen?
- Missä rukoilen?
- Millä tapaa rukoilen?
Istuin kahden tuttavan vieressä seminaarissa, joiden kanssa pohdiskelimme rukouksen merkitystä itse kullekin.
Itselleni rukous on merkinnyt ennen kaikkea hiljentymistä viime aikoina. Omat sanat ovat olleet ehkä vähäisiä, on ollut hyvä hiljentyä Jumalan edessä, löytää rauha ja saada olla vain, hengittää hiljalleen...
Minulla on myös tarve sulkea läheiset alkavaksi päiväksi Jumalan huolenpitoon, sekä iltaisin päättää päivä hiljentyen, ja usein tietoisesti kiittäen kuluneesta päivästä.
Jokainen rukoilee omalla tavallaan, onneksi ei ole "oikeaa" tapaa rukoilla - Jumala kuulee sekä sanalliset sekä sanomattomat rukoukset.
Etsiessäni ruotsalaisen papin, Martin Lönnebon hartauskirjaa "Væven", löysin myös oheisen rukouksen, jonka tahdon jakaa kanssasi näin illan päätteksi:
"Herra, illan tullen sinun luoksesi on paljon tulijoita.
Illan tullen sinun luonasi on suorastaan tungosta.
Kun pimeyslaskeutuu ja ihmisten liike lakkaa,
monet suuntaavat kulkunsa sinua kohti.
Joku kantaa lapsenlastaan, josta hänellä on huoli.
Toinen kantaa puolisoaan ja sanoo:Herra, minä en kohta enää jaksa.
Jos jotakin ei pian tapahdu, jos ihmettä ei tapahdu, minä en enää jaksa.
Minulta loppuvat voimat.
Joku raahautuu sinun luoksesi oman sairautensa tähden.
Moni tulee ikään kuin tavan vuoksi, juuri ennen nukahtamistaan,
ja luettelee sinulle hätäisesti kaikki läheisensä yksitellen, nimi nimeltä,
pyytäen, että sinä pitäisit heistä jokaisesta huolta.
"Herra, me emme tule päivällä, emme toisten nähden,
sillä me emme halua toisten näkevän emmekä tietävän.
Tämä on meidän sapattisäännöksemme: Ei toisten nähden!
Emme halua tehdä tästä julkista asiaa.
Tahdomme kohdata sinut peittomme alla, sitten kun valot on sammutettu
Hänkään, joka makaa tuossa vieressä, samassa sängyssä, ei ehkä tiedä tästä.
Saattaapa käydä niinkin, että me molemmat olemme samaan aikaan sinun luonasi -
tietämättä toisistamme mitään. Se on kummallista.
Joskus näemme tai kuulemme jonkun tulleen sinun luotasi
iloisena, helpottuneena, avun saaneena, vapaana.
Se tuntuu sekä pahalta että hyvältä.
Pahalta, koska on niin vaikea uskoa sinun mahdollisuuksiisi.
Hyvältä, koska se kertoo, että vielä on toivoa.
Ethän käske meitä kuitenkaan pois.
Meillä ei ole muuta ovea, jolle kolkuttaa."
A. Honkkila
