Havumetsää ja lapsuusmuistoja

Aurinkoinen sää houkutteli metsäretkelle - isänän sisko tuli miehensä kanssa mukaan. Meiltä 15 km:n päässä on suurehko metsäalue, jossa käymme usein kävelyllä. Metsän äärellä on useita parkkipaikkoja, joista lähtee eri pituisia kävelyreittejä. Kävelimme tänään alueella, jossa isännän sisko oli viimeksi 10 vuotta sitten! Olemme usein yhdessä kävelleet, mutta jostain syystä emme ole juuri tätä lenkkiä yhdessä kävelleet sitten meidän poikien syntymän - merkillistä! Reitti on aika mäkinen ja kumpuinen - ehkä se oli syynä - hankala olisi lastenvaunijen ja rattaiden kanssa kulkea juurikoiden yli. Toinen syy ehkä siinä, että tällä metsän alueella ei ole järveä - valitsemme usein reitin, joka kulkee metsän toisessa laidassa olevan järven ohitse.

Metsäalue jatkuu aivan meren rannalle ja pohjoisrannikolle saakka - jotta metsäkauriit voivat vapaana liikkua, ja että niillä riittää syötävää koko pitkän talven ajan. Näimme tänään 3 kaurista, ne juoksivat noin 20. metrin etäisyydellä ohitsemme. Upeanäköisiä, kauniita eläimiä, jotka näyttävät liikkuvan höyhenenkevyesti ja niin sulavasti.

Tuntui hyvälle kävellä havumetsässä - keväinen metsänpohjan tuoksu toi mieleen muistoja lapsuuden keväistä! Lapsuudenkoti sijaitsi metsän ja pienehkön vuoren varrella, josta tuli pieni puro järven rantaan. Joka kevät teimme pieniä tuohi - kaarnaveneitä veljeni kanssa, joita uitimme lumen sulettua, jolloin puro alkoi pulputa.

"Kevät tuli,
lumi suli,
puro pani
puli puli."

Joka kevät, jäiden sulaessa, veljeni kokeili jään kestävyyttä laiturin vieressä ... ja joka kevät hän upposi jään läpi (vesi ulottui lanteisiin saakka)... Ja suuren hälinän ja hädän jälkeen hän ylpeänä kehuskeli: "Kukahan se ekana oli uimassa - Minä!"

Muistan hiekkaisen pihan, jossa ensimmäisten lumettomien pälvien keskellä leikimme vesileikkejä, ja ne keltaiset pienet kukat, jotka nousivat tienpientareille huhtikuun loppussa.

Kevät saapuu, vuosi toisensa jälkeen ... Tervetulemas jälleen, kevät!