Lapsista

Esikoisen murkkuikä on alkanut näkymään, ja kuulumaan, etenkin viime kuukausien aikana.
Argumenteissä, uusissa ja ehdottomissa mielipiteissä - ja kuinka kaikki täytyisi tapahtua nyt ja heti, mieluiten jo eilen.

Vanhempana, ja sen "aikuisen" sukupolven edustajana, olen aika ajoin tuntenut olevani eksyksissä ... tämä on vissiin osa vanhempana kasvua, äidin roolia.

Muistan itse 13-v:na kirjoittaneeni omille vanhemmilleni kirjeen, jonka lopussa oli lainaus Gibranin "Profeetasta". Luin tänään samat rivit uudelleen, tällä kertaa äidin perspektiivistä. Rivit sekä kirpaisivat että lohduttivat:

"Ja nainen, joka piteli lasta rintaansa vasten, sanoi:
Puhu meille Lapsista.
Ja hän sanoi:

Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne.
He ovat Elämän kaipuun tyttäriä ja poikia.
He tulevat kauttanne mutta eivät teistä itsestänne.
Ja vaikka he asuvat luonanne, eivät he sittenkään kuulu teille.

Antakaa heille teidän rakkautenne, mutta älkää ajatuksianne.
Sillä heillä om omat ajatuksensa.
Voitte hoivata heidän ruumistaan vaan ette heidän sielujaan.
Sillä heidän sielunsa asuvat huomenkoiton asunnoissa, minne te ette voi mennä, ette edes unelmissanne.
Te voitta yrittää tulla heidän kaltaisikseen, mutta älkää yrittäkö tehdä heitä itsenne kaltaisiksi.
Sillä elämä ei mene taaksepäin eikä viivy menneessä päivässä.
Te olette jousia, josta lapsenne singotaan elävinä nuolina.
Jousimies näkee matkan pään loppumattomalla polulla ja Hän taivuttaa heidät voimallaan, jotta hänen nuolensa sinkoisivat kauas ja nopeasti.
Taivu Jousimiehen käsissä ilomielin.
Sillä samoin kuin Hän rakastaa nuolia, jotka lentävät, Hän rakastaa myös jousta, joka on järkkymätön."

Kahlil Gibran 1966