Maanantai aamuna ajan töihin valtatiellä, jossa 70 rajoitus, ja pysähdyn valoristeykseen, kun valo vaihtuu punaiseksi. Pian valo vaihtuu keltaiseksi, ja minä valmistaudun matkan jatkoon. Refleksin omaisesti katson takapeiliin, ja kauhukseni huomaan, että takanani, 30 m päässä, tulee hurjaa vauhtia henkilöauto - eikä hidasta yhtään!
Lamaannun täysin - "Se ajaa päälle - se ei hidasta - kohta se törmää..." ajatukset lentää, ja kroppa valmistautuu tulevaan törmäykseen jännittymällä - krampinomaisesti pidän kiinni ratista, ja jännitän niskalihakset ... ja sitten rysähtää!!!
Hiljaisuus. "Tää ei ole tapahtunut mulle... epätodellista... se ajoi päälle!!!" Liikutan olkapäitä, käsiä, päätä ... kaikki tuntuu olevan kunnossa. Nousen pois autosta, lasinsiruja on auton takana, perään ajaneen auton keula on rysänä ja nestettä valuu tielle.
Ajaja ei liiku?!! Menen lähemmäksi katsomaan, ja hän nousee hitaasti ulos autosta, horjuen ja lasittunein silmin. Hän kiertää autonsa ympäri, nojautuen autoon ... hän liikkuu kuin hidastetussa filmissä! Mietin onko hän menossa shokkiin, onko hänellä diabetes ja alhainen sokeri, onko hän vahvan hermolääkityksen alla, vai onko hän pilvessä tai juopunut? Mies sösöttää jotain, että "laitoit liian myöhään ... hätävilkun päälle!" Sanon hänelle, että laitoin hätävilkun päällä vasta sen jälkeen, kun hän törmäsi minuun, jotta ohiajavat tietävät varoa.
Kolarin nähneet nainen ja mies tulee pian, mies ajoi takana ja näki kolarin, nainen ajoi sivulla ja näki myös. Pyydän apua, että soittaisivat poliisin, meinaan mennä paniikkiin. En löydä työpaikan johtajan numeroa, soitan apulaisjohtajalle ja kerron tilanteen, ja että olen myöhässä - lupaan soittaa uudestaan kun tiedän enemmän.
"Se on ihan pilvessä tai tosi pahasti juopunut" sanoo todistajaksi ilmoittautunut mies mulle, osoittaen toisen auton ajajaa. Nyökkään. Nainen on saanut yhteyden poliisiin, ja ojentaa kännykän mulle - minä vastaan kysymyksiin... On tosi epätodellinen olo. Kerron mitä on tapahtunut, missä olen, ja myös että epäilen että perään ajanut henkilö on aineiden vaikutuksen alaisena. Siinä samassa ko. mies astelee kohti autoaan, ja istuu takaisin autoonsa. Kerron tämän poliisille puhelimessa, ja hän kehoittaa mua ottamaan avaimet pois miehen autosta, ettei mies lähde ajamaan pois. Kieltäydyn, sillä en tiedä kuinka mies siihen reagoisi, ja koska hänen autonsa on niin mäsänä, että se sillä ei enää voi ajaa. Poliisi sanoo että vaunu on tulossa...
Todistajien kanssa jutellaan, molemmat kertoo mitä näkivät. Takana ajanut mies sanoo, että 10 m ennen törmäystä hänen edessään ajanut mies jarrutti täysillä - se on varmaan hieman lieventänyt törmäystä. Sivulla ajanut nainen kertoo, että hän oli kauhuissaan seurannut, että kohta jysähtää ja kovaa. Odotellaan poliisien tuloa, samalla käy ilmi, että naisella on sama syntymäpäivä kuin minulla, ja että miehellä on synttärit 2 pv. aiemmin kuin meillä - Mieletön sattuma, jolle nauretaan hieman. Kyselen vakuutusjuttuja todistajilta, ja otan minuun ajaneen auton rekkarin ylös. En uskalla mennä kyselemään autossa olevalta mieheltä hänen henkilötietojaan tai vakuutusyhtiötään, hän vaikuttaa tosi "puutuneelta" ja lasittuneelta.
Poliisi saapuu vihdoin. Kuulustelevat lyhyesti minulta ja todistajilta tapahtumien kulkua, ottavat valokuvia autoista, ja yrittävät saada miehen puhaltamaan alkomittariin. Hän ei saa puhallettua, yrittää puhua muutaman sanan - poliisit auttaa hänet poliisiautoon. Kysyn uskallanko ajaa omalla autolla - siinä on rekkarit rutussa, jotkut muut osat irti, ja takakontti ei aukee vaan on iskeytynyt jumiin. Voin kuulemma ajaa huoletta, ja poliisi sanoo, että mun vakuutusyhtiön tulee ottaa yhteyttä Frederiksundin poliisiin, jolla on tiedot onnettomuudesta. He varmistavat, että olen ok., ottavat tiedot multa ja todistajilta, ja sanovat ajavansa minuun ajaneen miehen verikokeisiin. Kiitän todistajia, että auttoivat ja olivat tukena, toivotellaan toisillemme synttäreitä, ja he ajavat. Poliisi työntää miehen auton tiensyrjään. Kolari-autoa ajanut mies tulee ylös poliisiautosta. Hän seisoo horjuen. Minä taputan sitä mua kolaroinutta miestä olalle, toivotan että hän toipuu tapahtumasta, ja sanon että olen pahoillani, että hänen autonsa on mäsänä - poliisin mukaan se on "total skadet", siis että sillä ei enää voi ajaa. Kättelen poliiseja ja kiitän avusta.
Puuuh ... istun omaan autoon ja huokaisen. Mieheni on unohtanut kännykkänsä meidän autoon, en edes voi hänelle soittaa! No ... ajan töihin - tartten kupin kuumaa teetä, ja hetken rauhaa... Niskassa jomottaa, puolet kieltä ja vasen puoli suusta ja huulten ympäristö puutuu ... Kelaan mielessä, että tää ei ole totta! Kollegat juttelee rauhoittavasti ympärillä, ja kyselee ja kuuntelee. Kokoan itseni, ja puolen tunnin päästä on jo parempi olo.
Ajan takaisin kotiin - laitan radion päälle ja yritän olla ajattelematta sen kummempia. Ajan suoraan oman lääkärin luo, joka tunnustaa niskat, suosittaan panodilia ja ibuprofenia joka 4 tunti, ja lähettää ensiapuun, jossa tekevät raportin (tärkeä vakuutusta varten, jos tulee jälkiseurauksia onnettomuudesta). Mies kotona keittää kahvit, kerron hissukseen mitä on tapahtunut. Johtaja soittaa ja kysyy kuinka menee.
Menemme yhdessä ensiapuun, jossa aika nopsaan (45 min.) tulee kaksi lääkäriä ja tutkiin tunnustellen rangan, tekee muita tutkimuksia, ja myös tikulla pistelee kädet ja niskan - että onko tunto mm. kunnossa. Kipu ja reaktio tulee viiveellä kuulemma päivän, parin viiveellä. Kahden viikon kuluessa tulisi olla olo ok. Ei ole hermoratoja poikki ainakaan - Mulla vaan mielessä "whiplash"-syndrooma, joka tuli 20 v. sitten auto-onnettomuudessa - huu-haa - että nyt ei vaan tulisi / pahenisi sen onnettomuuden niska-ongelmat... Samalla aikaa oon kiitollinen, että huomasin sen takana tulevan auton, ja että kroppa jännittyi, se kuulemma on hyvä asia, että ei retkahdellut holtittomasti tuo pääkoppa, eikä niska siten venynyt älyttömästi.
Kaikenlaista! Kotona pillerit naamaan ja lepäämään. Silmät sulkiessä nään takapeilistä lähetyvän sinisen henkilöauton ... ja käyn tapahtuman läpi muutaman sata-kertaa, kunnes rentoudun ja nukahdan. Illalla soitan vanhemmille - puutumus on hävinnyt kielestä ja kasvoista.
Seuraavana päivänä olo on kuin rajun kokovartalohieronnan jäljeltä - kello kuusi nappaan panodil-ibuprofen-coctailin, ja olo lieventyy vartin kuluessa. Mulle on tärkeetä istua ratin eteen, ja ajaa tapahtumapaikan ohi. Töissä sanoivat että ota ihan hissukseen ja tunnustele, kuinka voit. Vointi on ok - fyysinen siis - otan härkää sarvista ja päätän ajaa töihin, kun pojat on koulussa ja aamutouhut on ohi. Menomatka sujuu hyvin, töissä yksi keskusteluaika peruuntunut, samoin yksi kokous, jotta on aihan rento päivä - en kirjoita koneella ollenkaan, etten liika rasita niskoja. Paluumatkalla on pimeetä, ja joka kerta, kun takana ajooi auto, ja kun lähestyttiin risteystä, mulla sydän hakkasi, ja olin varma että auto ajaisi perään - se oli pitkä matka kotiin!
Tänään oma auto korjaamoon, sieltä lainaksi toinen auto. Ajo sujui paremmin tänään, silti vielä "yliherkkyyttä" takana ajavien autojen suhteen - mutta ajan kanssa se varmaan siitä sutkiintuu normaaliimpaan malliin. Olo on parempi tänään, hieman kaihertaan lantion seudulla, selässä ja lapaluissa - niinkuin kunnon treenin jälkeen.
Semmoista. "Alive and kicking" :) Jos auto olisi tullut vasemmalta ja ajanut kylkeen, en varmaan kirjoittaisi tätä nyt. Päivä vaan ja hetki kerrallaan eteenpäin - suotta kantaa huolta ja murehtia, paheneeko se niska vai ei - liekö tämä täräys laittanut sen entiset epätasaisuuden sieltä niskasta tasaiseksi? (Mustaa huumoria).
Nyt on olo ok. Kiitos siitä. Ja kiitos myös että huomasin lähestyvän auton takapeilistä - ja että sen ajaja ehti jarruttaa viimeiset 10 m. Enkelivartio ollut ympärillä, että ei tän pahemmin tullut vahinkoa. Toivottavasti sen toisen auton ajaja on myös ok. Hänellä samanlainen tärsky tullut kroppaan myös - ja varmasti kasa muita ongelmia myös.
Sana "adventti" on peräisin latinankielestä, ja tarkoittaa "saapua, tulla". Kirkko symbolisesti hiljentyy valmistautuu viettämään Vapahtajan syntymisen muistojuhlaa neljä viikkoa ennen joulupäivää.
